Goretan luojat, Nalle Virolainen ja Petri Hiltunen, ovat kumpikin jo vanhoja konkareita sarjakuvan alalla.
Virolaisen omat sarjat ovat yleensä ihmissielun pimeimmissä syövereissä rypeviä, sadomasokistisia, kumin-, nahan- ja visvantuoksuisia hauskoja pikku paloja. Vaikka Virolaisen naivistinen piirrustustapa jättää ainakin minut hieman kylmäksi, niin hänen tautisen hyvistä teksteistään olen pitänyt sitäkin enemmän.
Hiltusen sarjojen heikkous ovat olleet suhteellisen tavanomaiset ja mitäänsanomattomat tekstit. Piirtäjänä Hiltunen on yksi tämän maan parhaista. Ehkä paras.
Näiden kahden tyypin yhdistäessä taitonsa voisi olettaa tuloksena olevan jotain poikkeuksellisen hyvää. Mutta valitettavasti Goretta jää korkkaritasoiseksi, kidutuksilla ja seksillä mässäileväksi “lastensarjaksi”.
Päähenkilö on tylsä ja persoonaton, jonkinlaisen tulevaisuuden Securitaten palveluksessa oleva tappaja, pahat tyypit ovat pelkkiä kliseitä, kulissi on lukemattomista sf-jutuista tuttu rappeutuva jättiläiskaupunki ja itse tarina on mielikuvitukseton muunnelma vanhasta rosvo&poliisi-leikistä.
Ehkä eniten minua ketutti se, että tarinassa olisi ollut potentiaalia vaikka mihin, mutta näitä mahdollisuksia ei käytetä hyväksi. Tekstissä olisi voinut olla kunnollista sadismin, masokismin, vallan ja väkivallan pohdintaa, yhteiskuntakritiikkiä ja ties vaikka mitä. Nyt tarinan “filosofinen” aines jää Goretan naiiveiksi mietelmiksi tappajapoliisin ammattietiikasta.
Goretta olisi voinut olla kuin Judge Dredd maustettuna splatterilla ja seksillä, eli siis todellinen herkkupala. Mutta se ei ole.
Kohtuuden nimessä on sanottava, että tarinan sivuhenkilö, wykantilainen karvapallo-alien, Snuff, on aidossa perverssiydessään harvinaisen hauska tyyppi. Virolainen ja Hiltunen voisivatkin tulevaisuudessa unohtaa koko Goretan ja keskittyä kuvaamaan wykantilaisten sikailuja. (Aijai, kuinka herkullisen Ewok-parodian siitä saisikaan.)
