Anna astuu olohuoneesen, noin vain seinän läpi, luonnollisesti. Huone rönsyävine kukkineen, kevyine pitsikappoineen, valokuvineen ja pikkupöytineen on kaunis, rauhallinen. Ikkunat ovat etelään päin ja nyt paistaa aurinko, kirkas keskikesän aurinko. Lattialla ovat tutut loistavat suorakaiteet, valolla maalatut. Anna menee ikkunan ääreen. Pihalla istutusten keskellä olevalla hiekkatiellä on mosse toinen ovi auki. Auton sisältä kuuluu musiikkia, niin lujalla että se kuuluu myös sisälle, suljetun ikkunan läpi. Aurinko lämmittää, hiljaa tärisevä Anna rentoutuu ja sulkee silmänsä.
— Ei hullumpi paikka. Tämä olisi hyvä. Anna kaivaa käsilaukustaan savukkeen ja sytyttää sen. Hän seisoo ikkunan ääressä, katselee ulos. Ikkunassa surisee vaimeasti helteen lannistama kärpänen.
Anna kuulee takaansa kevyet juoksevat askeleet jotka pysähtyvät äkisti.
— Päivää. Anna kääntyy ja näkee tytön, noin seitsenvuotiaan jolla on yllään vaaleanvihreä rimpsumekko ja hiuksissa kaksi liian suurta rusettia. Annan käsi alkaa täristä, pitkä tuhka putoaa savukkeesta lattialle. Anna kyykistyy nopeasti ja yrittää poimia tuhkan lattiialta.
— Oletko sinä meidän uusi apulainen? Tytön ääni on ohut ja korkea. Anna istahtaa sohvalle, pyyhkii sormia hameeseensa, työntää nopeasti savukkeen lähimpään kukkaruukkuun, painaa sen mullan alle näkymättömiin. Annan katse osuu sohvatyynyyn, jossa on virkattu vihreä päällinen koristeltuna oransseilla lehvillä.
— Kammottava, pääsee Annalta vahingossa.
— Itse olet kammottava, sanoo tyttö, sileälle otsalle ilmestyy pieni ryppy, tyttö ottaa askeleen ovea kohti.
— En minä mitään tarkoittanut…tule tähän viereeen istumaan. Anna taputtaa sohvaa vieressään.
— En minä saa. Kotiapulaisten kanssa ei saa kaveerata. Ne voi antaa huonoja vaikutteita.
Anna nauraa, aikaa yskiä, tyttö nyrpistää nenäänsä ja kääntyy lähteäkseen.
— Älä mene, huutaa Anna, tule tänne istumaan. Mikä sinun nimesi on?
Tyttö katsoo ovelta vihreän katseen, näyttää kieltä, irvistää:
— Minä olen Ann-Margaret, Ann-Maa-argaret… Maar-garet.
Tyttö lähtee juoksuun ja jättää jälkeensä kolisevaa naurua. Anna katsoo hetken tytön jälkeen. Huoneessa on kuuma, tukahduttava ilma. Anna nousee ja menee ikkunan luo, yrittää saada sitä auki. Kädet koskettavat hilseilevää maalia ikkunan-puitteissa, tuntevat auringon lämmittämän puun ja metallihakaset, mutta sormet menevät niiden läpi. Anna vetää kätensä takaisin, sytyttää savukkeen, huomaa savun katoavan sen noustua pienen matkan, katoavan kuin näkymättömän lakanan taakse. Tyttö ilmestyy pihalle, ja katoaa kuin sisilisko tontin perällä olevaan marjapensaikkoon. Sinivalkoisen, kiiltävän auton alta vääntäytyy esiin mies paitahihasillaan, keski-ikäinen mies, punaiset pitkät pulisongit, tukka niskaan asti, pyyhkii käsiään trasselilla, nostaa työkalupakin auton avonaiseen takakonttiin. Mies hieroo niskaansa, riisuu paitansa ja kuivaa sillä kasvonsa. Hänellä on jano. Anna tuntee sen kurkussaan, kuivat limakalvot tarttuvat yhteen ja irtoavat. Annaa vavisuttaa. Mies ulkona istuu talon betonivaletuille rappusille ja huutaa:
— Anna, Annaa…kipaise kioskilta pari pilsneriä…Anna kuulitko…ota itselles vaikka peikkojuomaa…jookos?
Ja Anna ikkunassa tuntee miltä maistuu limonadi jota saa korttelin kioskilta, hän maistaa omat kyyneleensä ja hien joka valuu ja sateen joka tulee illemmalla ja kun Anna sisilisko juoksee kohti miestä ja taloa astuu Anna ikkunasta keskelle huonetta ja haalistaa itsensä pois paikasta jonka hän tuntee ja joka on väärä, ehdottomasti ja peruuttamattomasti väärä ja niin mies ja Anna sislisko astuvat huoneeseen jossa on aurinkopölyä ja kärpäsen ääni, huoneeseen joka on täynnä mutta tyhjä.