Kirjoittaminen on salaperäinen asia. Yleisesti ottaen sitä pidetään vaikeana ja kirjoittamisen todellisia taitajia arvostetaan. (Hei, kirjailija tulee. Teurastakaa lammas. Nyt on aika juhlia.) Varsinkin Suomen luovuuden tappava koulujärjestelmä ja kulttuurimme yleinen itsensä paljastamisen kielteisyys ovat omiaan tekemään kirjoittamisesta vielä harvempien harrastuksen.
Monet kirjoittavat kuitenkin pöytälaatikkotavaraa, joka todistaa, että halukkaita asian harrastajia on. Nämä tarinat jäävät yleensä sinne lukolliseen piironkiin, eikä niitä olekaan tarkoitettu muiden luettavaksi. (Näyttääkö? Em mä kehtaa. Ne on vaan semmosii.) Jonkinlainen kirjoittamisen pakko on siis olemassa.
Jos sitten haluaa juttujansa julkaistavaksi, tuleekin eteen suurempia ongelmia. Minulle ei tule mieleen mitään muuta alaa kuin scifi, joka tarjoaisi kanavan kirjoitetun sanan exipisionisteille. Hieno alahan scifi onkin ja sitä kelpaakin kirjoittaa. Minusta se on ainoa vakavasti otettava kirjallisuuden ala ja aivan liian aliarvostettu. (Ai, sää teetkin scifiä. Viekäähän karitsa takaisin pilttuuseen.)
Kun tarjoaa tarinoitaan ei-scifi-ihmisten luettavaksi, tulee kysyttäväksi aina sama kysymys: “Miten sää keksit. En mä vaan osais.” No, ei varmasti osaa, kun niin on opetettu ensin yhdeksän vuotta peruskoulussa ja jos siitä sattuu selviämään, kasvatus kyllä yleensä tuhoaa viimeiset luomisen tarpeet. (Eihän tämmöistä voi tapahtua. Kirjoita uudestaan.) Minusta kuitenkaan kirjoittamisessa ei ole mitään ihmeellistä. Siihen pystyy kuka vaan pienellä harjoittelulla.
Kirjoittamisen päälähtökohta tulisi olla lukija ja lukijoitahan on kolmea eri tyyppiä. Eri tyypit voidaan erotella heidän suhtautumisestaan ns. “vaikeaan” novelliin.
Ryhmä 1 kohdatessaan vaikean novellin lannistuu heti jos vuorosanat ovat “I’ll be back”-fraasia pitempiä. He eivät viitsi syventyä tarinaan vaan odottavat, että tarina palkitsee heidät heti. Näiden ihmisten mieliohjelmia ovat Napakymppi, Kymppitonni, ja Scifistä hienointa on Tähtien sota, koska “siinä on niin hienoja örkkejä”. Melko harvinainen laji, eikä näitä juuri esiinny vakavissa harrastajissa.
Ryhmä 2 on ehdottomasti suurin. Siinä lukjat kohdatessaan tarinan, joka ei aukea aivan heti, malttavat lukea sen kuitenkin loppuun,vaikka tarina alussa tuntuukin hankalalta. Loppuun päästessään ovat löytäneet, tai ovat löytävinään, idean. Näiden lukijoiden novelleja on eniten fanzineissamme. Ihmisten ja ympäristön kuvaukseen on keskitytty ja tarina on yleensä jollakin tavalla scifinä uskottava.
Ryhmä kolmen olemassaoloa ei ilmeisesti ole vielä oikein tunnustettu. Kun he lukevat vaikean tarinan, hekään eivät heti yleensä innostu. Loppuun päästyään he pysähtyvät miettimään ja yllättävän usein hienon taiteelliseltakin vaikuttanut tarina on juuri sitä miltä se näyttikin: sanaseppoilua ja jahkailua, kirjoittajan näyttämistä, että kyllä hän osaa sitten olla hyvä kirjoittaja.
Kakkosryhmään kuuluminen tuntuu vaivaavan suomalaisten fanzineitten novellien valitsijoita. Jos kaikki Suomen julkaistut scifi-novellit muuttuisivat hampurilaisiksi, jouduttaisiin valitettavan usein kysymään: Missä pihvi? Sanoja vain sen vuoksi, koska sanat ovat olemassa, juoni unohtuu tai sitä ei ole edes katsottu aiheelliseksi kehittää. Jotkut lehtemme ovat ottaneet oikein sydämenasiakseen, että tätä jahkailulinjaa suositaan.
Missä ovat kaupallisesti ajattelevat kirjoittavat? Ne, jotka kirjoittavat siksi, että heidän juttujaan luettaisiin. Missä on sujuvasanaisuus? Minne katosivat tarinat?
Sitten valitellaan, kun ihmiskuvaus on jossakin tarinassa huonoa. Ja paskat. Minua ei ainakaan kiinnosta karvankaan vertaa miksi Jepellä on punainen nenä, vaan se, miksi Jeppe tekee mitä hän tekee. Ainoa ihminen, jota novellissa tulisi ajatella on lukija. Jos kerrottavana on edes jonkinlainen tarina, kulkevat kyllä ihmisetkin uskottavasti sen mukana. Se tulee aivan luonnostaan, eikä mitään erillistä ihmis- tai miljöökuvausta edes pitäisi olla.
Hyvän novellin voi aina tiivistää pariinkymmeneen sanaan. Itse olen saanut juonen joskus mahtumaan yhteen lauseeseen. Tämä on vain hyvä merkki, sillä tarina kasvaa kyllä itsekseen kirjoitettaessa täyttämään ne mitat , joihin se kantaa, eikä sitä tarvitse yhtään venyttää väkisten.
Ei tämä ole mikään pelkästään suomalaisten omgelma. Itse joudun jättämään viidestä aloittamastani kirjasta neljä kesken, koska ainakaan minulla ei ole aikaa turhanpäiväisyyksien lukemiseen.
Juonen kuljettaminenhan on loppujen lopuksi varsin helppoa. Erilaisia tarinoita sanotaan maailmassa olevan noin kuusi. Itselläni on niistäkin vielä pari löytämättä. Sitten pitää olla ongelma, joka on yksiselitteinen ja kuviteltavissa oleva. Ongelma ratkaistaan tuomalla mukaan uusia henkilöhahmoja tai poistamalla entisiä sekä tuomalla mukaan uusia tapahtumapaikkoja. Yksinkertaista.
Nämä ovat tietenkin vain peruselementit mutta minusta 95 % hyvistä tarinoista koostuu aivan selkeästi edellä mainitusti.
Lopuksi haluan sanoa, että tämä ei ole turhautuneen kirjoittajan tilitys, koska hänen juttunsa eivät ole mihinkään kelvanneet. Päinvastoin. Vastaanotto on ollut suorastaan yllättävän hyvä, koska olen aina halunnut kertoa tarinan. Muutama tarina on jäänyt hyväksymättä, koska ne olivat huonoja, sen myönnän.
Kikkakin sen jo tiesi: “Mä haluun viihdyttää” . Miksi scifi-kirjoittajat eivät tajua samaa?
