- Ovatko säännöt nyt varmasti kaikille selvät ? Puhtaista yksilöistä viisi pointsia, värillisistä kolme ja mutanteista yksi piste.
- Jumalauta, lopeta se selitys… Lähdetään jo! Mä lupasin muijalle ja penskoille olla kotona ylihuomenna…!
- Herra on hyvä ja muistaa kuka on ryhmän johtaja ja pitää suunsa kiinni! Niin, mihin jäinkään ? Niin, mutanteista yksi piste, ja tuttuun tapaan…
- …Ensimmäiseksi tullut pääsee ranking-listalle, ja viimeinen tarjoaa kotona kaikille kaljat!
- Aivan oikein, Johansen! Tietävätkö kaikki varmasti nyt kuinka menetellään? …Hyvä! Sitten ei muuta kuin suojapuvut päälle ja matkaan… Muistakaa radiot ja geiger-mittarit päälle… ja maltaat korkataan sitten vasta suojassa!
- Joko kaikki ovat ulkona? Okei, seuratkaa johtajaa!
Kahdeksanmiehinen joukkio suuntasi kulkunsa laskeutumiskapselilta kohti lähistöllä kohoavia tiheän smogin peittämiä raunioita. Tätä päivää ryhmä oli odottanut jo puoli vuotta… turvallisuusnormeja oli kiristetty, eikä lomailemaan päässyt enää niin usein kuin vanhoina aikoina. Mutta tästä vielä puhuttaisiin työpaikalla, jos saalista nyt ilmaantuisi.
- Muistakaa… pysytään ryhmässä ja edetään varovasti, koskaan ei tiedä…
- Tiedä, vaikka ne puris, heitti Johansen ja miehet räjähtivät nauruun. Kasvosuojuskaan ei tosin pystynyt peittämään ryhmän johtajan närkästynyttä ilmettä. “Vesipää ja tosikko”, ajatteli Johansen ja hymähti itsekseen. Ensi kerralla… jos sellaista tulee… matkaan lähdetään ilman vapaa-aikatoimiston idioottimatkanjohtajia.
- Perkeleen kosteata täällä, ajatella, että satakunta vuotta sitten tää oli sisämaakaupunki. Onneks ei menty Hollantiin, O’Hara, porukan kuopus tohotti puoliksi itsekseen heilutellen samalla rynnäkkökivääriään malttamattomana.
- Onhan tuo Hollanti enemmän kalastajien makuun nykyisellään, jos niitä radioaktiivisia makrilleja kukaan voi enään syödä, vieressä kävellyt Timonov totesi.
- Mutta kyllä Berliini on aina Berliini, tänne kannattaa…
Miesten jutustelun katkaisi yht’äkkinen ääni. Miehet kääntyivät katsomaan – vanhan kaapelivaraston (kuten Johansen oli tulkinnut) luona liikkui jotain.
- Tuo on mun, O’Hara karjaisi ja ampui aseellaan sarjan äänen suuntaan. Kolina lakkasi ja joukko ryntäsi varaston luo.
- Rotta! tiuskaisi ampuja pettyneenä.
- Rotista ei anneta kuin miinuspisteitä, totesi Johansen ja potkaisi maassa makaavaa terrierin kokoista otusta. Rotat senkuin kasvoivat, niitäkin alkoi todella olla syytä varoa.
Alumiinit├╢lkki aukesi poksahtaen, ja vaalea vaahto kuohui yli metalliselle lattialle. Ajat muuttuivat, mutta olut pysyi oluena.
- Ihme päivä, riista pysyy piilossa, sanoi Jovanotti hörpäten reilun siemauksen tölkistään.
- Ihmekö tuo, kun pidätte tuollaista meteliä koko ajan, totesi Timonov ja etsi laatikosta itselleen vodkaa… suunnilleen ainoaa asiaa, joka hänet nykyään esi-isiinsä yhdisti. Tosin sekin oli nykyään pakattu alumiinitölkkiin. Kirottu olkoon kasvihuoneilmiö!
- Ei se siitä voi johtua. Täällä riehuu taas joku hiton epidemia. Suurlähetystökorttelikin oli täynnä raatoja… sitä hajua. Onneksi otettiin rokotteet ja ilmatiiviit puvut.
Oluet tyhjenivät tasaiseen tahtiin, mutta metsästäjien mieli oli selvästi maassa. Päivän saalis… yksi vaivainen turkkilaislapsi (tai mikä lienee mutakuono) roikkui seivästettynä kapselin ulkopuolella.
- Pointsit sulle, Johansen, Timonov totesi.
- Tosin keskenkasvuisista saa vain puolet, mutta onhan se käytännössä puhdas, vaikka mutiainen onkin… joo, annas kun mietin! Se tekee puolitoista pistettä.
- Sullahan on ton ikäinen poika, Johansen, puuttui keskusteluun tähän asti hiljaa ollut Smith, teknikko kotiaseman huoltoyksiköstä.
- Mitä se tähän kuuluu! Tuollaisen vertauksen voi tehdä vain typerys, samanlainen typerys kuin sinä! Tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, että meillä ylhäällä ja noilla täällä alhaalla ei ole mitään yhteistä. Nää on vain… eläimiä! Riistaa!
Johansen heilautti vaalean hiuskiehkuran silmiltään, ja poistui makuuosastoon. Paikalla olijat katsoivat toisiaan ja tyhjensivät uudet oluet.
O’Hara makasi maassa, pidellen vertavuotavaa käsivarttaan. Kaikki kahdeksan olivat suojautuneet “Saksan yhtenäisyys ‘92” patsaan jalustan taakse. Luodit kimpoilivat heidän ympärillään ja miehet vilkuilivat epätoivoisesti etsien suojaisempaa paikkaa.
- Näillä paskiaisilla on aseita, manasi Johansen.
- Silti OΓÇÖHara, olet tuopin velkaa.
Mutanttijoukko oli ilmestynyt uuden Saksan kongressitalon luo yht’äkkiä, yllättäen metsästysseurueen täydellisesti. Vanhat konkarit tiesivät, että hommaan liittyi riskinsä. O’Hara oli kuitenkin vielä vihreä.
- Okei, jätetään saaliit tänne ja lähdetään suojaan ennen kuin ammukset loppuvat. Ryhmänjohtaja kaivoi laukustaan esille radiolähetintä. Oli aika lähteä kotiinpäin, haavoittumisia ei turvallisuusosastolla katsottu suopeasti.
- Ihmeellistä, yhteyksissä on jotain vikaa, kotiasema ei vastaa, hän totesi ja laski lähettimen kädestään.
- Äh, teknisiä häiriöitä, totesi Timonov.
O’Haraa mukanaan kantaen joukkio perääntyi varovasti aukiolta. Tulitus oli lakannut, ja hiljaisuutta rikkoi vain voimistuva tuuli.
Alkoi olla pimeää. Kukaan miehistä ei huomannut taivaalle ilmestyvää kirkasta pistettä, joka hetken kuluttua hävisi pois.
- Paska matka, mutta pääsemmehän pian kotiin. Onko radiosta saatu mitään irti? kysyi Johansen miesten noustessa sisälle kapseliin.
